Longji riisiterassit

View over the Longji rice terraces from the restaurant we ate at

Food prepared in traditional ways

Women selling food for tourists next to the rice-terrace edge

Locals actually working in the fields

Ensimmäisenä päivänä Guilinissa otimme bussin hostellin lähellä olevalta bussipysäkiltä etäbussiasemalle. Asemalta ostimme liput kahdentunnin kestävälle bussi matkalle Heping nimiseen kylään. Puolet matkasta meni nukkuen melko mukavassa ja isossa bussissa. Aina herätessäni olin saada shokin katsoessani ulos ikkunasta ja huomatessani miten korkealla vuoristossa olimmekaan. Aivan kauheat tiet, eivät olleet mitään verrattuna siihen mitä meillä oli edessämme, mutta enhän minä sitä silloin vielä tiennyt. Matkalla ohitimme pieniä kyliä riisipeltojen keskellä vuoristossa. Ohi menivät myös kauniit bambumetsiköt. Kahden tunnin jälkeen bussikuski ilmoitti minulle, että tässä jäätte pois. En siis tiennyt yhtään minne olimme menossa, sillä ajattelin matkaseurueeni suunnitelleen matkat jo etukäteen, ja heidän tietävän minne olimme matkalla. Meidän piti vaihtaa pienempään bussiin, joka veisi meidät tunnetulle riisi-terassi alueelle. Nainen bussissa kumminkin sanoi matkan maksavan yli kolmetoista euroa kun matka sinne oli maksanut vaan noin kolme, joten siihen bussiin emme menneet. Toisella puolella katua ollut bussi otti meidät kyytiin ja ajoi noin viisi minuuttia kunnes vastaan tuli toinen bussi. Kuski sanoi, että menkää tähän toiseen bussiin, joka vie meidät toiseen kylään riisi-terassien keskellä. Eli vaihdoimme taas bussia.

Tämä päivän neljäs bussi ajoi ohi siitä kohtaa jossa olimme jo kerran olleet busseja odottamassa, joten olin aivan ymmälläni siitä minne olimme menossa. Saavuimme isoille porteille, ja nainen hyppäsi kyytiin ja tuli myymään meille sisäänpääsyliput terasseille. Lippuni maksoi yli kymmenen euroa, sillä minulla ei ollut opiskelijakorttia mukana, niin kuin muilla oli. Tästä matka jatkui ylös vuoren seinämää pitkin ajellen jyrkkiä siksakteitä pitkin. Puolessa väliä matkaa, kyytiin hyppäsi Kiinalaisia vähemmistökansalaisia, joita olen ennen vain kuvissa nähnyt. Heillä oli päällään kirkkaan pinkit jakut ja muutenkin kauniin värikkäät kansallisvaatteet. Naisilla oli myös kahden metrin pituiset hiukset otsalle kiepastuttuna. Tässä vaiheessa vasta taisi minulle selvitä, että olimme matkalla näiden vähemmistökansalaisten kylään.

Kylään saapuessa seuraksemme tuli paikallinen, joka halusi meidän tulevan syömään hänen ravintolaan, joka sijaitsi vuoren huipulla. Matka ylös oli aivan kauhea kosteassa ja aurinkoisessa säässä. Puolessa väliä en melkein jaksanut enää, sillä muut liikkuivat niin nopeasti ja pieniä kivirappusia ylös kiipeäminen ei ollut mitään helppoa vuoristoilmassa. Lopulta saavuimme ylös asti, jossa oli hyvät näkymät riisiterassien yli. Terassit eivät olleet kauniimmillaan, sillä vettä ei vielä ollut lisätty, ja ne näyttivät melko kuivilta. Koko matkan aikana oli paljon paikallisia myymässä eri tuotteita ruoasta vaatteisiin. Koska tarjolla oli niin paljon hienoja ja värikkäitä tuotteita kyselin vähän hintoja ja selville tuli jo heti alussa, että hinnat ovat todella alhaisia. Kiinalaiseen tyyliin tingin hinnat vielä alemmas ja pashmina huivi tuli alle viidellä eurolla. Mukaan tuli myös paikallisten käsityö tyynyliina ja vyö. Paikallinen vähemmistöväki puhui todella hyvää mandariini kiina, vaikka olin jo ollut huolissani, että he osaavat vain omaa kiinan-murrettaan. Menimme siis myös syömään mukana kävelleen naisen ravintolaan, jossa hän kertoi paikallisista ruoista. Lopulta tuli siis sekä bambu-riisiä että savustettua pekonia bambu versojen kanssa maistettua tämän kylän perinteiden mukaan valmistettuna. Paikallisbussi ei kovin usein alas vuorelta ajanut joten lähemmäs puolitoista tuntia jouduimme odottelemaan kuljetusta. Taas oli luvassa vaihto isompaan bussiin takaisin Guiliniin, mutta tällä kertaa matka kesti vain puolitoista tuntia, kahden tunnin sijaan.

                                                                                       ☆★☆★☆★☆★☆★

On the first day in Guilin we decided to go and visit the world famous rice terraces. We started off by taking a bus to a bus station for long distance buses. From there we bought tickets to a bus driving two hours to a village called Heping. I was so tired after waking up after five hours sleep at six o’clock that most of the journey went sleeping. And in case I whole up I hoped to fall asleep again as the roads went up in the mountains and the way down was far too long and steep for me to look at. we passed by some nice looking villages and their rice fields as well as bamboo forest. As we stopped in the middle of a small village the bus driver told me that this was the place to get off at. As I believed my friends had planned the trip and knew where we were going, I just followed. The second bus we were supposed to take to the rice-terraces cost 100RMB, so we didn’t take that and instead crossed the road and jumped into another small local bus. That bus drove five minutes until it stopped so we could get onto a bus waiting for us. This, third bus, took us back from where we started and was on its way to another rice-terrace village, namely not the one we were heading for in the beginning.

We drove to a large gate were a woman entered the bus to sell tickets for tourists. As I didn’t have or own a Chinese student card, my ticket cost 80RMB for seeing the rice terraces. The bus continued driving up the mountains and stopped by some small villages and picked up some locals. At this point I understood to what kind of area we were heading as the minority women on the bus were wearing traditional bright fuchsia jackets and had their two meter long hair made into a loop on their head. These kinds of minorities I had only seen in pictures before. After about thirty minutes we arrived at the village entrance. We were accompanied by a local woman as we started to walk upwards to get to the top to see the terraces better. She had a restaurant on the top that she wanted to us to come and eat in, so on the way she told us what all the locals were selling etc. The way up was for me horrible in the humid sunny weather as the small steps and mountain air did it hard for me to survive. As we almost got to the top I was about to give up and get back down.

After taking in the view from the top we went to eat some local traditional foods such as bamboo-rice and smoked bacon with bamboo in the woman’s restaurant. After eating we headed back down but on the way I stopped by some minority women’s shops and bought some handicrafts. The prices were to begin with cheap, but in true Shanghai-style I still bargained the prices down. For a double layered pashmina scarf I paid 30RMB and I also got a belt and pillow cover. It was fun to bargain with these ladies as they spoke great mandarin Chinese, even though I had been afraid that they only speak their own dialect. After we had bought enough stuff we left the village, but as the local buses didn’t drive that often, we ended up waiting for it to arrive for almost one and a half hour. The local bus got us back to Heping were we jumped on to a bigger bus that took us back to Guilin in only one and a half hour compared to the two hours it took to get here.